Mun koti.

Ajan sinisen talon pihaan sen vauvan vaalean sinisen. On arki-iltapäivä.Astun kuistille jonka lattialla on ainakin 5 lenkkarit,vaaleanpunaiset crocsit, kullanväriset korkokengät ja yksi kumisaapas sekä lukuisa määrä erikokoisia ja värisiä tennareita.Vien kauppakassit keittiöön jossa tiskikone on täynnä puhtaita astioita ja tiskipöytä ja allas likaisia. Pöydällä joku on syönyt jotakin useampaan kertaan ja lukenut aku ankkaa ja bilteman kataloogia.Vien pyykinpesu aineen kodinhoitohuoneeseen jossa odottaa läjä likaisia vaatteita ja koneessa lisää, kuivurissa sentään on puhtaita ja kuivia.
Olohuoneessa leijuu kipakka pesuaineen tuoksu, kissa on voinut pahoin ja joku on uskaliaasti siivonnut ja steriloinut parketin vessanpesuaineella. Terassin oven edessä odottaa läjä märkiä sanomalehtiä jotka raxupoxu-koiranpentu on silpunnut sentin palasiksi ensin pissattuaan niihin noin tuhat kertaa. Huokaan ja mietin mistä aloitan, josko kahvikupillisesta ja tupakasta. Eli tervetuloa vaan minun arkeeni ja elämääni. Joskus vuosien kuluttua toivon että kotini näyttää ja ennenkaikkea tuoksuu hiukan erilaiselta, mutta luulen että sen hinta on siinä että ne monet monet tennarit,lenkkarit ja crocsit ovat muuttaneet jo pois kävelijöidensä mukana. =) Joskus ei voi kuin huokaista ja miettiä millaista elämäni olisi ilman noita tennarin kuluttajia. Siistimpää ja puhtaampaa ja ainakin paremman tuoksuista mutta luulen että paljon paljon tylsempää. Ei olisi enään kuulapyssyllä pakaraan ampuvia poikia eikä syliin siivet selässään pelmahtavaa prinsessa-keijua eikä suloisia aamusuukkoja märältä ja  haisevalta koiralta, eikä teinin ainaista aamukiirettä. Mitähän sitten teen kun kaikki tämä on ohi?

Syksy.

Masentaa ja on kylmä, on märkää ja paleltaa.
Onneksi eilen koiralenkkiterapiaa AnskuNamskuKoiranNamskun kanssa sekä minulle että kakaralle.

Ihana kuva ja niin totuudenmukainen. Onneksi on ystiksiä. =)

Hyvä fiilis

Sairaan hyvä fiilis tänään, älä kysy miksi , mikään ei ole yhtään sen paremmin kuin eilenkään mutta hieno olo siittä huolimatta. Töiissä uihkasivat ohjata jo hoitoon, olenkohan ollut HIUKAN pahalla tuulella HIUKAN liian pitkään.Kotona odotti tavanomainen kaaos mutta sekään ei laskenut mielialaa. Liekö itsepetosta vai mitä mutta hauskaa tääkin välillä on, ei aina vaan jaksa murjottaa ja marmattaa.

Eilen hain netistä taulua, haluaisin makkarin seinälle sellaisen ison mustavalkoisen ruusun kuvan auki olevan tai sitten sellaisen missä olisi nuppu ja auki oleva.. mieleistäni en löytänyt kummankaan laisena.
Täytyypi kai laittaa Iipa-Muru asialle ottamaan äipälle ruusu kuvia. =)

Eilen siis surffaillessani eksyin taas kerran sivuille joissa on "upeita" ja älyttömän puhuttelevia valokuvia hylätyistä tehtaista ja taloista, olen istuskellut joskus aiemminkin niiden sivujen ääressä tunti tolkulla ja vain tuijotellut kuvia ajatusten juostessa päässä omaa rataansa. Eilen sitten keskityin hylätyn mielisairaalan valokuviin ja  alkoi ahdistaa oikein kunnolla kun mietin millaisia ihmiskohtaloita nuo seinät ovat nähneet ja kuulleet. Miten surkeaa jonkun elämä voi oikeasti olla kun ei asiat ole kohdillaan ja maailma vinksahtaa.
Olen sitä mieltä että meille kaikille voi käydä niin, kun tarpeeksi maailma potkii päähän. Mielemme ei vaan enään jaksa suodattaa ja vaihtaa vapaalle niin sanotusti ja se ei ole aina niin kauhean hyvä asia.
Työelämä on muuttunut entistä hektisemmäksi ja omassanikin työssäni joka on "ikuisesti turvattu työpaikka valtion instanssissa" huomaan kilpailuttamisen mukanaan tuomia piirteitä. Joka paikasta vähennetään ja samalla vaaditaan tehokkuuden lisääntyvän. Tunteja tunteja lisää vaan ja ilmaiseksi täytyisi tehdä, ylitöistä ei makseta ainakaan vapaina vaikka se jos mikä olisi firmalle kannattavin tapa säästää, ylityöt vapaina tunti tunnista. Toisaalta ymmärrän senkin että jos vaikka minä pitäisin ylityöni vapaina saisin olla 3 viikkoa putkeen vapailla. Kukas minun työni sitten tekisi kun porukkaa on nyt jo ihan liian vähän. Oravanpyörä joka ei pysähdy koskaan.Joskus toivoisin voivani hypätä pois kyydistä mutta elämä ei anna vielä myöten, ehkä sitten joskus.
niihin mielisairaalan kuviin vielä palatakseni siellä oli lattialla veriset jalanjäljet, liekö joku tiputtanut maalia johonkin ja kävellyt yli ja jatkanut kävelyä jättäen tahallaan ne jäljet mutta sekin kertoo mielestäni aika karua tarinaa, se oli viesti jostakin, huuto jollekkin kuulemattomalle.

Ulkona ulvoo tuuli ja pätkii sähköjä, eli tänään voisi vaikka hiukan nauttia takkatulen lämmöstä ja kynttilöistä josko hyvä fiilis jatkuisi edes iltaan. Nyt on pakko kaivaa imuri jo toisen kerran tällä viikolla esiin ja aloittaa kaaoksen hallinta.
Huomenna voisi jatkaa taulun metsästystä. =)

Väsymystä ja ikävää.

Tämä viikko on ollut täynnänsä TYÖTÄ ,TYÖTÄ ja TYÖTÄ isolla T,llä. Olin komennuksella pohjois-suomessa Kemissä ja viikkoon mahtui piiiitkiä työpäiviä, yltiöpäistä väsymystä ja ikävää. Oli ikävä kotiin ja lapsia ja luulen että se korostui mitä väsyneempi olin.
Kemi oli kaunis josko levoton kaupunki ja hotellini sijaitsi aivan meren rannalla vaikken jaksanutkaan saatika ehtinyt siitä juurikaan nauttimaan. Keskiviikko iltana oli huikea auringonlasku mutta en edes sitä jaksanut ulos lähteä katsomaan vaan tiirailin hotellin likaisten ikkunoiden läpi.
Harmi sinänsä. Kuulin että rantaa kiertää hieno kävelytie joka poikkeaa johonkin saareenkin  ja päätin että jos vielä niille kulmille eksyn se on katsottava. En taas oikein ymmärrä miten normaalia elämää eletään mutta ehkäpä parin kunnon yöunien jälkeen elämä palaa raiteilleen. Olen sitä mieltä että ihmistä ei ole luotu 16 tuntisiin työpäiviin ilman sanottavia taukoja. Se käy fysiikan ja henkisyyden päälle vaikkei kestoltaan olisikaan pitkä. Viikko riitti tällä kertaa väsyttämään päästä varpaisiin ja sisuksiin asti. Onneksi kotona oli kaikki suurinpiirtein kohdillaan,vaikkei se reissussa ollessa sitä huolta vähennä vaikka kuinka tietäisi että kaikki sujuu. Ammatinvalinta kysymys sanoisi joku, mutta sanoisin tässä kohtaa että "kohtalon" sanelema juttu. En valinnut tälläistä ammatikseni vaan tämä reissaaminen on tullut sivutuotteena ja lisämausteena josta ei ole ollut mahdollisuutta kieltäytyä ilman työpaikasta luopumista.
Sanoisin ennemmin että työpaikka valinta kysymys ei ammatinvalinta.

Syksy on jo tullut ja kaamosta odotellessa on hieno suunnitella kaikkea miten talvesta tehdään viihtyisämpi ja olen edelleen sen valkoisen Rappioromantiikan kannalla sanoisi muut mitä tahansa.  Meille ei valkoista kotia kokonaisuudessaan saa vaikka mitä tekisi ulkoiset puitteet sanelevat jo niin paljon että se on mahdotonta toteuttaa,mutta valkoisemmaksi se voi muuttua kunhan vauhtiin pääsen.
Nyt siirryn nauttimaan villasukkien lämmöstä ja saunan tuoksusta  sekä omien murujen haleista.