keskiviikko 23. maaliskuuta 2016

Ällöttävää

Tuntuu ettei nyt just mitään muuta tapahdu kun ällöttäviä ja puistattavia asioita. 

Tähän uuten tai siis meille uuteen kotiin kun muutimme tajusin että inhoamiani elukoita sittenkin ON olemassa.
Olin vain unohtanut niiden olemassaolon asuessani talossa jossa edes ne eivät voineet hengittää. 
Olen siis ihan pikkunassikasta asti inhonnut kaiken maailman ötököitä jopa siinä määrin etten suostunut joskus menemään ulos ennenkö urhea isoveljeni meni edellä ja ilmapallo pumpulla myrkytti kaikki muurahaista isommat öttiäiset ulkoa.
Äitini jaksaa muistuttaa kuinka pikkutyttönä juoksin mökillä sisälle ja samalla vauhdilla kipitin parvisänkyyni peittoni alle ja huusin; emmee enää ikuna ulos, siälä on koppakerttuja ja heinäkirsikoita.
Noh niin se niistä suloisista lapsuus muistoista enään en pelkää mitään muita kuin hämähäkkejä mutta niiden pelko onkin sitten ihan jotain järkyttävää.

Me teimmekin hiukan muuttomme jälkeen sopimuksen hämähäkkien kanssa 
että asuinkerroksiin ei tulla, 
Pikkurapun ikkunaverhoissa saa hillua ja pannuhuoneessa ja ehkä sillain salaa peräkellarissa jota pitäisi kai kutsua kylmäkellariksi tai noh ei vaan kutsua koska sitähän se on kaksi pikkuhuonetta joiden lämpötila on jotain kylmän ja hiton kylmän väliltä.
Mutta muualle kellariin tai ylös  ei ole asiaa tai heiluu imuri aika hurjasti.
Tähän asti se on toiminut ihan fine. Ikkunassa hilluessaan he siirtynevät pitsiverhon toiselle puolelle kun kuulevat että ovea aukaistaan ja pannuhuone ei ole minun valtakuntaani ollut enään sen jälkeen kun sieltä sähkösahaa hakiessani törmäsin ainankin peukalonpään kokoiseen hämikseen ja heti ovella.
Siihen jäi sähkösahan haku ja painava teräsovi kolahti lopullisesti minun osaltani kiinni.
Kiitos ja hei.....
Nyt he pikkuprkleet ovat sitten alkaneet hillua puhtaissa pyykeissä.
Kun otan pyykkiä kuivumasta viikkaan ne jokaisen omaan pinoon ja jokainen sitten hakee ne sieltä ja vie kaappeihinsa mutta hei arvatkaas nyt jo kolme  siis KOLME uhkarohkeaa elämäänsä kyllästynyttä hämistä on hiipinyt paita pinooni ja salamatkustanut yläkertaan ja sänkyni päälle johon pätkäytän pinon ennenkö laitan paikoilleen.
Siinä ne prkleet on juossu mun sängyssäni karkuun ilmeisen kovalta ja kimeältä kuulostavaa jättiläistä joka haukkoo henkeään järkytyksestä.
Uljas rinssi avuton on urheasti metsästänyt pedot ja palauttanut ne minulle näytön jälkeen takaisin alakertaan mutta se karmiva tunne että joku sen kaltainen hirviö on edes ajatellut kipitellä sängyssäni johtaa väistämättä koko sängyn imuroimiseen ja vähintään lakanoiden vaihtoon vaikka ne olisi aamulla vaihdettu, EI KÄY uusiks meni.

Se miksi minun on nähtävä että ne on saatu kiinni juontaa juurensa siitä että joskus minua on huijattu sanomalla että joojoo makkari on nyt turvallinen ja peto poistettu ja kun sinne menen siellä se nököttää ja vaanii edelleen.
Juu ei käy saalis on näytettävä ja tehtävä sille jotain ennenkö suostun palaamaan siihen tilaan missä se milloinkin on lymyillyt. 
Jos olen yksin kotona suljen oven ja kun joku ritarillinen tulee kotiin alkaa metsästys.
Näin tää menee täällä.....
Vaikkakin onhan se nyt vähintäänkin omitusta mutta ei kai tässäkään asiassa ole järjen kanssa mitään tekemistä jos ei kaikissa minun hommissani muutenkaan.

Kuinkas teillä mitäs te pelkäätte tai kammoatte ja miten toimitte niiden asioiden kanssa ?????
Olisi hauska kuulla olenko ainoa jolla on typeriä pelkoja.

Halikaa toisianne.

-Mirzi-


tiistai 22. maaliskuuta 2016

Odotan odotan odotan........

Odotan kevättä kuin kuuta nousevaa,
odotan jo kesääkin jopa niin paljon että kiirehdin kaiken edelle koko ajan.
Istutan ja koulin ja vaalin ja kastelen huokaillen joko nyt joko nyt....
Ja kun jotain tapahtuu hypin ilosta.
Ihan huippua huomata että kaiken tämän keskellä onnistun luomaan jotain uutta.
Olen niin monta kertaa aloittanut alusta että kaiken pitäisi sujua jo rutiinilla ihan puutarhan perustamisesta oman elämäni peruskivien valamiseen.
Jokainen kerta on kuitenkin erilainen, aina on uusia muuttujia matkassa joita en ole voinut ennakoida.
Niin se kai menee että kun luulen että nyt kaikki on ok ja alkaa rullaamaan taas omalla painollaan tapahtuu jotain joka keikauttaa kaiken päälaelleen tai ainakin kyljelleen ja taas tarvitaan vinssiä suoristamaan kaikki asiat oikeaan asentoon.
Mitäkö olen blogi taukoni aikana tehnyt ????
Istuttanut ja haalinut uusia sipuleita milloin mistäkin ja milloin mitäkin.
Parasta terapiaa minulle kaiken itkun ja surun keskellä, toinen on työ.
Kumpaakin olen tehnyt ihan hulluna, ympäri pyöreitä päiviä ja unettomia öitä.
Niistä on minun aikani tehty.

Ajattelin ensin etten kirjoita surullisista asioista ollenkaan mutta nekin kuuluvat elämään ja minä ainankin alan olemaan siinä iässä että väistämättä edellisen sukupolven läheiset siirtyvät ajassa eteenpäin.
Se on väistämätöntä vaikkakin raastavaa.
Raastavinta näissä asioissa tuppaa olemaan muiden ihmisten tapa käsitellä asioita,
oman surunsa keskellä kun harvoin tulee ajateltua muita tai muiden tunteita. 
Oman surunsa keskellä jotkut ihmiset muuttuvat ja se ei aina ole niin kaunista.
Olen saanut nyt huomata että silloin saattaa tapa toimia tai käsitellä vaikeita asioita muuttua joksikin muuksi kuin normaalisti.
Onneksi se olen kuitenkin minä joka sitä lokaa on saanut niskaansa eikä ne joita suru eniten koskettaa. 

Minun tehtäväni on ollut seistä rinnalla ja ottaa kiinni kun huomaan ettei jalat kannakkaan, minun tehtäväni on ollut ojentaa nenäliina kun vanha on jo kastunut, minun tehtäväni on ottaa syliin, selittää ja silittää, pyyhkiä ne pienen ja isommankin ihmisen kyyneleet kun ne ryöpsähtävät kerta toisensa jälkeen.
Minun tehtäväni on ollut olla se muisti ja ajatukset jotka rullaavat kun toisten jumittavat. 
Olla se perässä hiihtäjä joka kirjaa kaiken ylös kun edellä menijät päättävät ja valitsevat,olla se joka muistaa kaiken ja muistuttaa. 
Olla se joka pitää asiat pyörimässä kun toiset eivät enään jaksa.
Kaiken tämän keskellä olen joutunut tuijottelemaan itseäni peilistä löytääkseni sen voiman ja itsetunnon millä vedän tämän kaiken läpi.

Meillä kaikilla on vain oma tapamme surra joillakin se on hiljaista muistelua, yksikseen itkeskelyä joillakin toisella se purskahtaa raivona ja vihana kaikkia ja kaikkea kohtaan.
Joskus kun se viimeinen matka alkaa yllättäen ja salamana taivaalta silloin alkaa väkisinkin miettimään kuinka epäreilua meidän täällä olemisemme on.
Minä joka kirkkoon kuuluvana "ateistina" ajattelen että  kaikella on tarkoituksensa ja  jo jossain muualla määrätty aikansa, suren vain sitä että niin paljon jäi sanomatta.
Vaikkakin uskon myös siihen että kaikki tuli jo sanottua ja se mitä ei kuullaan kyllä jossain toisessa ulottuvuudessa kunhan vain hiljakseen sen kerron.

Ehkäpä parin viikon päästä minulla on aikaa myös omalle surulleni kun tämä kaikki on ohi.


Sinä lähdit hiljaa, et kertonut minne. 
Tähdeksikö asetuit, 
vai tuulenako kuiskaat pajupuussa, 
vai olitko se häikäisevä aalto jonka rannalla näin? 
Vaan kun hiljaa kuuntelen, 
sydämelläni kuuntelen
sinä sittenkin kerrot, meihin jäit.



- Halikaa toisianne -

-Mirzi-