tiistai 22. maaliskuuta 2016

Odotan odotan odotan........

Odotan kevättä kuin kuuta nousevaa,
odotan jo kesääkin jopa niin paljon että kiirehdin kaiken edelle koko ajan.
Istutan ja koulin ja vaalin ja kastelen huokaillen joko nyt joko nyt....
Ja kun jotain tapahtuu hypin ilosta.
Ihan huippua huomata että kaiken tämän keskellä onnistun luomaan jotain uutta.
Olen niin monta kertaa aloittanut alusta että kaiken pitäisi sujua jo rutiinilla ihan puutarhan perustamisesta oman elämäni peruskivien valamiseen.
Jokainen kerta on kuitenkin erilainen, aina on uusia muuttujia matkassa joita en ole voinut ennakoida.
Niin se kai menee että kun luulen että nyt kaikki on ok ja alkaa rullaamaan taas omalla painollaan tapahtuu jotain joka keikauttaa kaiken päälaelleen tai ainakin kyljelleen ja taas tarvitaan vinssiä suoristamaan kaikki asiat oikeaan asentoon.
Mitäkö olen blogi taukoni aikana tehnyt ????
Istuttanut ja haalinut uusia sipuleita milloin mistäkin ja milloin mitäkin.
Parasta terapiaa minulle kaiken itkun ja surun keskellä, toinen on työ.
Kumpaakin olen tehnyt ihan hulluna, ympäri pyöreitä päiviä ja unettomia öitä.
Niistä on minun aikani tehty.

Ajattelin ensin etten kirjoita surullisista asioista ollenkaan mutta nekin kuuluvat elämään ja minä ainankin alan olemaan siinä iässä että väistämättä edellisen sukupolven läheiset siirtyvät ajassa eteenpäin.
Se on väistämätöntä vaikkakin raastavaa.
Raastavinta näissä asioissa tuppaa olemaan muiden ihmisten tapa käsitellä asioita,
oman surunsa keskellä kun harvoin tulee ajateltua muita tai muiden tunteita. 
Oman surunsa keskellä jotkut ihmiset muuttuvat ja se ei aina ole niin kaunista.
Olen saanut nyt huomata että silloin saattaa tapa toimia tai käsitellä vaikeita asioita muuttua joksikin muuksi kuin normaalisti.
Onneksi se olen kuitenkin minä joka sitä lokaa on saanut niskaansa eikä ne joita suru eniten koskettaa. 

Minun tehtäväni on ollut seistä rinnalla ja ottaa kiinni kun huomaan ettei jalat kannakkaan, minun tehtäväni on ollut ojentaa nenäliina kun vanha on jo kastunut, minun tehtäväni on ottaa syliin, selittää ja silittää, pyyhkiä ne pienen ja isommankin ihmisen kyyneleet kun ne ryöpsähtävät kerta toisensa jälkeen.
Minun tehtäväni on ollut olla se muisti ja ajatukset jotka rullaavat kun toisten jumittavat. 
Olla se perässä hiihtäjä joka kirjaa kaiken ylös kun edellä menijät päättävät ja valitsevat,olla se joka muistaa kaiken ja muistuttaa. 
Olla se joka pitää asiat pyörimässä kun toiset eivät enään jaksa.
Kaiken tämän keskellä olen joutunut tuijottelemaan itseäni peilistä löytääkseni sen voiman ja itsetunnon millä vedän tämän kaiken läpi.

Meillä kaikilla on vain oma tapamme surra joillakin se on hiljaista muistelua, yksikseen itkeskelyä joillakin toisella se purskahtaa raivona ja vihana kaikkia ja kaikkea kohtaan.
Joskus kun se viimeinen matka alkaa yllättäen ja salamana taivaalta silloin alkaa väkisinkin miettimään kuinka epäreilua meidän täällä olemisemme on.
Minä joka kirkkoon kuuluvana "ateistina" ajattelen että  kaikella on tarkoituksensa ja  jo jossain muualla määrätty aikansa, suren vain sitä että niin paljon jäi sanomatta.
Vaikkakin uskon myös siihen että kaikki tuli jo sanottua ja se mitä ei kuullaan kyllä jossain toisessa ulottuvuudessa kunhan vain hiljakseen sen kerron.

Ehkäpä parin viikon päästä minulla on aikaa myös omalle surulleni kun tämä kaikki on ohi.


Sinä lähdit hiljaa, et kertonut minne. 
Tähdeksikö asetuit, 
vai tuulenako kuiskaat pajupuussa, 
vai olitko se häikäisevä aalto jonka rannalla näin? 
Vaan kun hiljaa kuuntelen, 
sydämelläni kuuntelen
sinä sittenkin kerrot, meihin jäit.



- Halikaa toisianne -

-Mirzi-

1 kommentti:

  1. Olipa kauniisti kirjoitettu <3.

    Olen tän saattanut aiemmin kertoakin, mutta huomasin itse käyttäytyväni tosi oudosti, kun anoppi 17 vuotta sitten yllättäen kuoli vasta 54-vuotiaana. Olin siitä jotenkin ihan hirveän vihainen ensinnäkin anopille, kun sillälailla otti ja lähti ja sekoitti meidän elämän ihan kokonaan. Ja toisekseen olin vihainen miehelle, joka vaan suri äitiään ja oli muuten ihan pihalla. Muistan sanoneeni jotain siihen suuntaan kuin että "olisit iloinen,e ttä sait elää niin ja niin kauan niin, että sulla oli äiti. Omaani kun en koskaan ehtinyt edes nähdä". Whaat?? Todella kummallista ja itsekästäkin käytöstä. ja ihan omituisia vihan (tai ehkä suuttumus on oikeampi sana) tunteita, mutta jotenkin tää nimenomainen kuolema pisti ihan sekaisin, enkä tunnistanut edes itse itseäni.

    Puutarhaterapia on nyt hyvästä <3

    VastaaPoista

<3 ihastuin kommenteista ja puumerkeistänne, kiitos niistä <3